JUOKSIN MARATONIN

Vaikka tämänpäiväisen persjalkaisen varteni leveys voisi antaa toisin ymmärtää, on tuon lötkyn alla urheiluhistoriaa. Ei ole koiraa karvoihin katsominen eikä Steven Seagalkaan mikään riuku enää ole!
Noiden kerrosten alla on vuosirenkaiden lisäksi monipuolinen liikuntalataus.
Hevosenpään kokoisena kuluivat kesäpäivät sulkapallon parissa kotipihalla. Hyppyä ja juoksua eli leveästi lihasryhmiä kuormittaen.

Olipa kyläkunnan keskeistä kilpailuakin. Menestykseni oli silloistakin vyötäröäni laihempi. Olen sitä mieltä, että mailani olivat liian kapeita, sulkapallo kopsui aina ratkaisutilanteissa verkon sijaan mailan reunuksissa.  Osin syytän myös hajataittotaipumustani!

No, ei nuori into lannistunut, mutta eräs Esko jatkuvalla voittoputkellaan sumensi lajin hohtoa.

Eskolla ei ole hajataittoa!
Talvet vapaa-aikana suksilla Nurmon joen jäällä tai Simpsiön mäissä. Tänä päivänä en jäälle lähtisi ilman snorkkelia, märkäpukua, räpylöitä ja uimarengasta. Simpsiö menettelisi, muutama aikuisiän kokeilu ollut, mutta kasvava antipatia talveen on vienyt mukanaan myös hiihdon.

Kesäisin meloskeltiin Nurmon joessa kanooteilla. Noilla vehkeillä ei ole mitään tekemistä modernien kajakkien kanssa. Kaksi lautaa ja kimpilevyä kaarelle päälle ja keskelle aukko, siinä. 

Tämän päivän kilot saisivat nuo laidat riittämättömiksi ja muutenkin voisi arveluttaa.

Se mitä kanooteilla tehtiin on oma lukunsa.

Oli kuultu, että voi hukkua, mutta eihän itse voi, muut vain,  ja sen huomasi. Seistiin laitojen päällä, kontittiin perätuhdon päällä, mentiin tulvien syöksyvirroissa vauhdista sillan ponttooneille, uhmattiin kevään jäidenlähdössä pohjasta nousevia massiivisia pohjajäitä. Eräs tuollainen ladon kokoinen massa pompsahti kerran vieressäni ylös arviolta 3 metrin korkeuteen ja pläjähti alas lievän metrin päähän venhostani. Vähätkös nuori kuolematon piittasi, mitä nyt kastui roiskeessa ja loiskeessa. Pariinkin kertaan on tullut meloskeltua kauniina kevätpäivänä Alajoen tulvameressä poikaporukalla, kerran korkessa kevättuulen allokossa.

Sitten tuli eräs Veli-Matti, jolle iskä oli tehnyt upean kajakkityylisen kunnon menopelin. V-M nautiskeli ja pullisteli meidän ruuhiluokassamme. Me emme, minäkin eräällä lailla kylläännyin.
No, sitten poikuus jäi taakse, en kerro missä ja miten. Liikuntaharrasteet laajenivat, mukaan tuli mm. viikonloppuisin tyttöjen perässäjuoksu Tarragona- tai Carillo-dopingissa (halpoja!) .

Kantoon ei ryhdytty, joskus tuli kaatoja kylläkin.

Viikkoisin alkoi olla kuvioissa selvinpäin lenkkeilyä kunnes alkoi tuntua monotoniselta siirtää jalkoja toistensa eteen vuorotahtia, kaipasi enemmän. Asiaa ei ollut vielä laaduttamassa MP3-soittimia. Walkman oli tulossa.

Sitten tuli kuvaan pariksi vuodeksi judo kunnes yli-innokas isompi ystäväni, jolla ilmeisesti oli hajataitto, sai heitettyä minut selälleni maton viereen kovalle lattialle, ei matolle ja aiheutti pitkällisen selkäongelman ja totaalin tympääntymisen koko lajiin.

Ja turha tulla sanomaan, että tekniikka voittaa voiman! Tuon ystävän lihakset vastasivat kahta tämän päivän ylipainoani ja myös päätä enemmän pituutta ja se oli menoa kaikesta hienosta tekniikasta riippumatta. Lähilajissa edellytys tekniikalle on tasapainoinen jaloilla seisonta, omani olivat ilmassa.

Tiedän miltä tuntuu riepoteltavasta räsynukesta. Olkaa siis kilttejä niille!

Sitten taas käsi alkoi kaivata mailaa. Mahdollisesti selän iskiessä lattiaan tatamin viereen, jäi joku krooninen lyöntihalu kytemään. Niinpä maila löytyi, reilu pari vuotta meni squashin merkeissä Lapuan Virkiän harrastajapuolella. Kunto nousi huikeisiin lukemiin. Harvassa lajissa tulee niin nopeasti rasitus maksimiin kuin kössissä.

No, sitten mossahti. Ensin liukastuin täydestä vauhdista potkaisten oikean jalan ison varpaan seinään ja toimivat nivelet jäivät historiaan. Muistuttavat edelleen hajoamisestaan.

Ja taas mossahti.

Liukastuin jälleen täydestä vauhdista, lensin vasen olkapää edellä seinään, solisluu katkesi. Hupaisaa, että en koskaan edes hokannut, että katki on, jatkoin pelaamista. Sen päät ovat luutuneet limittäin rustomöykyn keskelle ja vasen olka on 2cm oikeaa alempana. Uskokaa vain, se taukojen aikainen lattian pyyhkiminen ei ole ajantappoviihdettä

Ja sitten tuli  -  jälleen  -   Esko. Eskolla ei ole hajataittoa.

Vammoista huolimatta jatkoin lajia hammasta purren Buranan voimalla, mutta henkisiin vammoihin ei Burana pure. Eskon jatkuva voittoputki katkaisi motiivin kuin solisluun.

No, uusi aluevaltaus. Hankin koiran, kultaisen noutajan. Tämä kultis nimeltään Aki oli ystäväni 13 vuotta. Tuona aikana samoilimme ja rämmimme soita, korpia, lakeuksia ja metsiä 2-5:nä päivänä viikossa tunteja murehtimatta. Talvisin muuten vain ulkoillen. 13 vuotta samoilua ja liikettä, ei jenkkakahvoja. Asiaan liittyi vähiinsä myös valokuvausharraste.

Vähitellen urheilu vakavoitui uuden lajivaltauksen myötä. Kyseessä eräänlainen joukkuelaji. Siirryin lähiotteluihin laillistetun vakiokumppanin kera ja siitä seurasi neljän lapsen ketju viidessä vuodessa. Olin ehkä enemmän valmentaja kuin urheilija – tai molempia.
Tuossa kyydissä urheilullisuus muuttui kotivalon askareiksi. Hetken olin mukana vammautuneisuuteen vedoten shakkikerhon kuvioissa, kunnes kolmas muksu ilmaantui ja vapaa-aikani vammautui. Shakki siirtyi Ö-mappiin, jossa liikunta jo keräsi pölyä, vaikka ei liikuntarajoitteinen nelikko mikään kevennyskään ole. Kantamista oli, kauppareissuillakin. Nelikon liikuntarajoitteiden kadottua tarvittiin liikunnan rajoittamista kontrolloidusti mukana omaa liikettä pyräyksittäin.Eräänlaista intervallitreeniä.
Mutta sisällä uinui yhä tuo pieni Lasse Viren vai Paavo Nurmiko lie oli.
Sitten osui silmiin naistenlehden ( en lue säännöllisesti) artikkeli, Jaana vai Eeva, en muista. Otsikko oli ”Puolessa vuodessa maratonkuntoon”. Kyseessä oli hieno tarkkaan laskettu harjoitusohjelma, joka on minulla edelleen tallella. Ja otsikko myös täytti lupauksena.
23.7.1999 juoksin – siis hölkkäsin - Pietarsaaren Maratonin.

No, en kylmiltäni pelkkää vaippasulkeista pohkeissa.

Takana oli uskomaton määrä juoksua. Ei mitään hampaat irvissä repimistä 7:nä päivänä viikossa. Rytmi oli upea ja toimi, suoritus-lepopäivä-suoritus-lepopäivä-suoritus-2 lepopäivää.

Ja taas uudelleen,  nousevalla rasitustasolla. Lopussa mm. rajuja intervallijuoksuja, kuten tenavakontrollissakin.
Kun olin käynyt ohjelman läpi, oli kunto mahtava. Koska oli aikaa, juoksin harjoituksena muutaman puolimaratonin, ilman vähintäkään ongelmaa. Olin valmis koitokseen.
Ei sinne taipaleelle vain lähdetty. Piti myös opiskella, lukea kokemuksia ja tietoa tankkauksesta ja muusta valmistautumisesta.
Matkaan piti varmistaa energian ja hivenaineiden saanti, teipata mahdolliset hiertyvät alueet jaloista, mm. kaikki varpaat. Lopuksi jalkaterän rasvaus ja myös persauksen ja nivusten rasvaus. Uudet puhtaat pehmeät sukat, saumattomat, ja laatukalsarit. Ranteisiin riittävän imukykyiset hikinauhat, yksi varalle,yksi otsalle. Vyötaskuun energiajuomaa ja ravinteita.Piti mielessä käydä läpi nuo 42 km ja arvioida vauhti.
Sitten lähtö.

Siinä tuli vähän Eskokin mieleen. Kymmenien ”idrotsklubilaisten” ammattilaisten keskellä meitä amatöörejä oli kourallinen. Kun pamahti, iso osa lössistä oli hetkessä n. 100 metrin päässä, kun me rupulaiset aloimme kiihdyttää. Mutta eräs amatöörirouva myös otti pesäeroa, samoin eräs melko iäkäs herra, talvisodan jälkeinen kuitenkin. No, tahtini oli hyvin arvioitu. Rouva tuli vastaan noin kympin kohdalla takapuoli edellä, oli tien poskessa heittämässä laattaa ojaan. Vähän ennen puolimaratonia vanha herra tuli myös vastaan, nojasi polviin ja yritti erotella ilmasta jokaisen happimolekyylin. Hän ei oksentanut, mutta oli ruman värinen.

Idrotsklubilaisia ei näkynyt enää horisintissa, mutta olo tuntui hyvältä. Unohdin Eskon, eihän hän edes ollut mukana. Minä olin ja siitä ylpeä.
Sitten ylpeys potkaisi omaan nilkkaan, onneksi en liukastunut.

Puolimatkan käännös oli Uudessakaarlepyyssä. Siellä oli rantaruotsalaisia ylen empaattisina käännöspaikassa, taputtivat ja huusivat ”Heja, heja, heja!” No, meikähän siitä turposi rinta rottingille ja ……. tuplasin vauhdin.

Suurin mokani!
Parin kilometrin jälkeen energiaeväät menettivät riittävyytensä, tankkausvälit tulivat riittämättömiksi. Oli vain tuska.

Maratonin viimeistä kymppiä sanotaan muuriksi. Minä mielessäni ristin sen Himalajaksi. Hapen puute auttoi nimivalinnassa. Rakastin jokaista happimolekyyliä. Lihakset huusivat kipua, mutta onneksi tuskaa riitti kaljusta varpaisiin, se turrutti. Varpaat voivat hyvin!
Sitten tuli viimeinen juottopaikka. Voima oli kanssani, se oli mäen päällä. Mäen alta en tuon seisahduksen jälkeen olisi päässyt enää hölkkämenoon, olisin lompsinut – tai ryöminyt. Ehkä tasaiseltakin, lompsinut. Oli vain tuska. Join ja lompsin mäkeen, alaspäin. Tuossa vaiheessa lähetin tulisen suudelman maan vetovoimalle, sillä vauhtini alkoi kiihtyä. Lopulta lompsiminen muuttui hölkäksi, ainakin toivoin sen näyttävän siltä.

Sitten oli enää kilometri maaliin. Tilannetta kirkasti se, että ohitin ennen urheilukenttää rinnaltani lähteneen rouvan. En jaksanut moikata, mutta näin sumeasta ilmeestä, että en olisi saanut vastaustakaan. Liekö huomasi minua.
Olo oli Virenmäinen, joskin sumussa, mutta en jaksanut ajatellakaan, että riisuisin kenkäni käsiin ja lompsisin maaliin. Tyyli ennenkaikkea! Vähän harmitti, että paikalla oli enää vain toimitsijoita, en kuullut enää tuota ylentävää Heja heja heja-huutoa. No, kaunis toimitsija heitti viltin niskaani ja ohjasi juomapaikalle, onneksi. Horkka tuli, sokerit palaneet, rasvat palaneet, nesteet haihtuneet, mutta ketjupolttajan keuhkot voivat hyvin. Join ja horkkasin. Kotona mitattiin kuume, 38,7 astetta. Rasituskuume. Kaksi tuntia kuumassa kylvyssä poisti kylmähorkan.

Pääsin tuskin kävelemään., mutta jälleen kerran Burana tuli avuksi!

Olin selvinnyt, mutta en taaskaan vammoitta. Vasemman kengän kantapään ilmatyyny oli puhjennut jossain vaiheessa, tuska esti havaitsemisen. Olin virheaskeltanut ties miten kauan.

Se näkyi – siis tuntui - myöhemmin polvissa ja jalkaterissä.

Lisäksi vasemman jalan pohjelihas oli niin kasvanut, että kiristävä lihaskalvo piti leikata pian paikallispuudutuksessa.
En enää koskaan suostu leikkaukseen paikallispuudutuksessa!
Toivuttuani kaikesta olen yrittänyt kolme kertaa pitkällä ajalla aloittaa jälleen treenin. Se ei ole onnistunut. Jos eivät polvet lukkiudu ja kipeydy, sen tekevät jalkapöydän luut. Se on hinta puhjenneesta ilmatyynystä.
Mutta sekuntiakaan en kadu. Suurenmoinen elämys ja kun selviää hengissä 42 km:n hölkästä voi sanoa suoriutuneensa jostakin.
Ainoa mikä vähän on harmittanut on se, että Esko ei ollut paikalla toteamassa selviytymistäni.

En ollut kertonut hänelle. Pelkäsin, että hän tulisi mukaan. 

Sain olla parempi:)

Aikakaan ei ollut hassumpi, 4t 30min. Sillä olisi 1999 Helsingin Maratonilla ollut puolivälissä.

Nyt kaiholla muistelen ja kaipailen tuota tuskaa ja huikaisevaa onnistumisen hurmosta.

Jospa… jos… ehkä… tai sitten ei…

Who knows.